perjantai 13. maaliskuuta 2015

Puoliso työmatkalla




Yritän edes hieman peitellä innostustani. Se vain on niin täydellistä, kun joku muu lähtee. Olen jotenkin niin paljon henkisesti mukana toisten reissuilla, etten muista aina kaivata edes omia. Miehen reissut on tietysti kaikkein parhaita. Se kun vaikuttaa myös kotiin jäävien arkeen konkreettisestikin. Vaikutus ja muistot säilyy myös pitkään. Pakkaaminenkin on kivaa ja kaikki se visiointi mitä me täällä sillä aikaa tehdään.



VISIO

Kuvittelen, että teen heti aluksi suursiivouksen, jota iloisesti ylläpidän koko kaksiviikkoisen. Otan jo hyvissä ajoin kalenterin esiin ja alan suunnitella milloin olisi täti tai joku muu sopivasti tässä, että pääsisin jumppaan. KAIKKINA muina päivinä voin pyörähtää pikaisella happihyppelyllä tai autotallitreenissä lasten katsoessa pikkukakkosta (niinpä niin). Voisinko työpäivän lomaan sujauttaa käynnin parturissa tai hierojalla. Kummastakin visiitistä äkkiä pari vuotta vierähtää, kyllähän nyt on juuri se sauma.  

Harrastuskuskauksia ei tarvitse sumplia, ne kun on mulla yksin hoidettavana. Yksi päivä näyttää valmiiksi jo mielenkiintoisen haastavalta. Tuskin maltan odottaa. Kuskausten lomassahan voisi kerrankin kylästellä. Tehdä semmoisia pikapyrähdyksiä, joita yleensä ei tule tehneeksi.

Koska aikuisten välinen vuorovaikutus ja miehen käynnistämät kotiprojektit ei syö aikaa eikä ajatuksia, ennätän tietysti kuunnella lasten asioita ja touhuta kaikkea aivan eri volyymillä kuin normaalisti. Käydään ainakin joka viikko uimassa, kirjastossa niin usein kuin (esikoista) huvittaa. Konservatoriolla on avoimet ovet, sinnekin mennään. Ja illallahan voi lähteä vaikka läheiseen kauppakeskukseen iltapalle tai tehdä jotain muuta vastaavaa erilaista! 

Ja sitten se miksi näitä työreissuja kannattaa odottaa hartaasti joka vuosi: voin kutsua lähellä asuvia ystäviä iltateelle! Miksi sitä ei tule koskaan muulloin tehtyä? Niistä jää aina niin hyviä muistoja. Semmoisia, jotka on jotenkin arjen yläpuolella ja säilyy pitkään.

Pakko pikkuhiljaa myöntää, että arki-illat näyttää kovin täysiltä. Mutta viikonloppuna ehdin kyllä vielä vaikka ja mitä, niinkuin ommella yhtä sun toista ja piirtää pihasuunnitelmia. Varataan lauantaina lounaan ja välipalan välissä koko ruokapöytä maalausta, piirtämistä ja käsitöitä varten! Vihdoin saadaan myös vietyä kirpparille pari jätesäkillistä tavaraa. Ja keräyspahvit ja metallit ja lasit ovat myös odottaneet aika kauan. Kun nuo ko. nurkat yllättäen vapautuvat, innostun tietysti siivoamaan ja järjestämään lähitienoon säilytyspaikat perinpohjin. Lauantaina tietysti aurinko paistaa ja lähden muksujen kanssa metsäretkelle. Eipä olekaan ainakaan vuoteen käyty. Iltaan mahdutetaan vielä sauna, takkatuli ja pientä "tuntuu että on siivottu" -viimeistelyä, että jotta tuntuisi viikonlopulta ja lauantailta.

Joku ilta kirjoitan blogia, ja "vauvakirjoja" siinä iltaruuan ja iltapalan välissä - kun isot tekee läksyjä ja pienet piirtää. 


6 VUOROKAUDEN JÄLKEEN

En ole muistanut vieläkään käydä postilaatikolla. Takkapuut odottaa edelleen ensimmäistä takan sytytystä. Huomaan, että tomaatit ei kulu. Kukaan ei muista syödä niitä. Eniten viikkoa on mullistanut lasten mahatauti ja jännitys siitä, milloin tämä on ohi ja vieläkö joku sairastuu. Sen myötä onkin tullut siivottua enemmän kuin olin edes haaveillut. Aika moni aamu on alkanut jonkinnäköisellä siivouksella.

Torstaina olo oli kuitenkin jo voitonriemuinen, laitettiin taas kaikkien vaatteet illalla pyykkiin ja käytiin suihkussa. Siivoilin vielä vähän, kävin kaupassa, leivoin ja tein ekan treenin kahteen viikkoon (vai oliko se kahteen kuukauteen). Uskalsin viimein alkaa myös suunnitella seuraavaa työpäivää vähän enemmän. Pakkailin jopa mukaan valokuvakehyksiä ja Sarviksen säilyttimiä ja katsastin kodin verhokangasvalikoiman. Tuntui muutenkin kuin olisi jostain pitkästä talviunesta herännyt. 

Mutta kuinka ollakaan kaksi oksensi seuraavana yönä. Nyt sitten istun kotona, kirjoitan blogia ja odotan seuraavaa oksennusta.

Aika jännä tämä psyykkinen prosessi pettymyksestä ja pienestä epätoivosta taas siihen, että alkaakin rakennella mahdollisuuksia ja uusia visioita. Ei se edes vaatinut paljoa. 

6:30 olo oli lähinnä huojentunut. On aamu ja luulen jo yön nopean suunnittelun jälkeen tietäväni, miten tästä selvitään. Keitin aamukahvit, tein suunnitelman miten työkuviot tänään hoidetaan ja laitoin pyykit pyörimään, vuorasin potilaille paikat työhuoneen sohvalle ja toipuneille mielekästä puuhaa lähettyville. Samalla informoin tarvittavia tahoja: 143 opiskelijaa, 2 työkaveria, lastenhoitajaa ja toista hoitoperhettä, puolisoa siellä Taiwanissa (toisen potilaan opettajan unohdin). 

Yöllä valvoessa oli muuten kerrankin saumaa chattailla miehelle. Meillä kun on aikaeron ja työpäivien vuoksi oikeastaan vain tunti päivässä aikaa muuten olla yhteyksissä, klo 17 molemmin puolin (Suomen aikaa).

Pikaisen arjen ja työkuvioiden uudelleenorganisoinnin jälkeen tilanne ei enää ole ollenkaan hullumpi. Viikonloppu on edessä, enää minä sairastumatta.

 
JOTAIN ENNALTA ARVATTAVAA MYÖS TOTEUTUU

Vuorovaikutuksen määrä on joltain osin sopivampi kuin tavallisesti. Vaikka välillä kyllä puuskahdan sitä, että kuunneltavaa on yhdelle aikuiselle liikaa. Huomaan kuitenkin, että kuormitus on jotenkin vähäisempi jo siitäkin syystä, että työpäivät ovat olleet kevyempiä. Tykkään myös siitä, että saa itse suunnitella arjen ja iltojen tunnit. Ja on sekin totta, että tavallisessa arjessa usein käy niin, että yksi aikuinen lisää kasvattaa vuorovaikutuksen määrää exponentiaalisesti, jos ei porukkaa mitenkään jaeta. (Perusongelma myös esim. päiväkodissa) 

Parisuhde. Tykkään niin kovasti tästä, kun voi pitää toista mielessä, soitella ja viestitellä, odottaa puhelua jne. Joka hetki on semmoinen jännä fiilis, että mitä kivaa tässä olikaan nyt meneillään, ai niin se työreissu. Ihan niinkuin olisi itsekin lomalla, muttei ole tarvinnut luovuttaa arjen hallintaa kenellekään, eikä tarvi olla oksentavien lasten kanssa lentokoneessa tai hotellissa eikä oikeastaan kantaa huolta suuremmin  mistään.  

Otan aamut rennosti, kun siihen on nyt töiden puitteissa mahdollisuus. Parina iltana on opetusta ja sen vuoksi vähän erityisjärjestelyjä. Siivoilen, pesen pyykkiä ja laitan ruokaa aamuisin. Lapset jatkaa leikkejään yöpaidoissa. Innokas 5-vee saa soittaa viuluaan niin paljon kuin huvittaa. Yritän napata videolle riemastuneen tuuletustanssin: "Saako soittaa? saako soittaa? Kiitos äiti! Kiitos äiti!" Ja kuopuksen laulun: "Paljon onneeeaa mää, paljon onneeeaa mää.." 

Se tilaa traktorikakun ja lahjaksi piipaapösörattorin ja peenen vojakkerin, kun meidän vojakkeri oli isillä unohtunu etelään autokauppaan uutta pösöä hakiessa... (Sinänsä pikkumies oli ko. tapahtumien käänteestä vaikuttunut. Pösöjä saikin noin helposti. Kuvion ymmärrettyään ehdotti oitis, että jos vietäisiin bemarikin autokauppaan, niin saatais toinenki pösö. Vojakkerin menetys kuitenkin on ajoittain edelleen kaihertanut. Ehdotti sitäkin, että jos ostettaisiin rekka, autorekkapösö, ja haettasiin sillä se vojakkeri takaisin sieltä autokaupasta.)


UUSIA MAHDOLLISUUKSIA


Sairasteluiden jatkuessa alan luopua kaikesta sitä mitä olin ajatellut ja suuntautuakin siihen, mikä kaikki on mahdollista sitten, kun mies on taas kotona. Sitten ihan oikeastikin lähden jumppaan, ja jos ei enää tule kutsuneeksi kavereita iltateelle, niin sitten voi tehdä muita juttuja. Lähteä vaikka kaupungille kahvilaan iltaa istumaan. (Kuinka pitkään tätäkin on suunniteltu..)

Niin paljon kuin näitä viikkoja olenkin odottanut, niin huomaan taas vaivihkaa pohtivani, mitä reissuja itselle voisi keksiä. Mitä mahdollisuuksia seuraaviin vuosin sisältyy työn puolesta, missä olisi mielenkiintoisia seminaareja tai muuta, entä milloin olisi se sopiva sauma pyörähtää edes päiväseltää Helsingissä. Tarvitsisin ainakin kengät tai kahdet. "Ja senhän kyllä toteutan, kun olen kerran näin hienosti täällä selvinnyt". Voisiko sitä lähteä reissuun vain lukemisen, keskittymisen ja yksinolon vuoksi.

Pientä surua välillä siitä, että kahdestaan puolison kanssa on aika vaikea lähteä minnekään. Toisaalta, jos edes joitain pieniä juttuja voi arkeen järjestää. Lapsethan kasvaa, ei tämä tilanne ole siltä osin ikuinen. Ja sitten on näitä kummankin omia juttuja, joilla ainakin omasta näkökulmasta on positiivinen vaikutus parisuhteelle. Oli se sitten jumpassa käynti tai viikkojen työmatka. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti