sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Elämää minikodeissa

Yksi varma ja perinteinen tapa päästä lomatunnelmaan on selata mökkikuvia lehdistä ja netistä. Niitähän löytyy, varsinkin tuosta jälkimmäisestä lähteestä.


Pinterest.com
Enemmän ja vähemmän miniä myös: sunhouse.com

MINIKOTIYMPÄRISTÖ1

Helteinen heinäkuu ja auto täynnä tavaraa. Sulloudumme pusseinemme ja kasseinemme pieneen mökkiin. Ompa siistiä. Ei tosin kauaa. Lapset saavat ravata mielin määrin rannan ja grillauspaikan väliä. Onpa helppoa. Voi käydä meressä monta kertaa vuorokaudessa, aina kun huvittaa. Kukaan ei valita, ettei olisi mitään tekemistä. Isot näyttävät suuresti nauttivat siitä, että osaavat joka kerta tehdä enemmän asioita itse ja palauttelevat oma-alotteisesti mieliin mökkielämän rutiineja. 

Minä aloitan perinteisen sopeutumisvuorokauden ja olen taas hetken ulkona mukavuusvyöhykkeeltä. Pohdin mitä tähän mennessä onkaan oppinut. Pakkasin mukaan neljä tuorekurkkua, jotta voin niitä napostella stressiin ja väsymykseen, joka aina iskee totutellessa mökkiympäristön arkihaasteisiin. Tavanomaisen sopeutumisvuorokauden jälkeen ajattelen, että täytyy tulla mahdollisimman pian uudestaan, ettei tämä sopeutumisen vaiva mene aivan hukkaan.
 
Yritän juoda ja juottaa helteen vuoksi, ja samalla lasken vessareissuja ja vuosia siihen kun kaikki käyttäisivät huussia itsenäisesti. 110 prosenttinen valmiustila syö voimavarat nopeasti. 
Kohta kykenen jo nauttimaan joistain osista, kuten hyvästä ruuasta ja tuulesta ja merimaisemasta veneajelulla. Otan hetken aurinkoa betonilaiturilla ja haaveilen siitä, kuinka nämä hetket voisivat tulevina vuosina, lasten kasvaessa, pidentyä (- ja antihistamiinilla ja suojakertoimilla ja auringonvarjolla ja hyvällä kirjalla, joka pitäisi minut hetken paikoillaan).
Ensimmäisenä iltana saunan jälkeen hallinnan tunne vihdoin hiipii takaisin. Olo on melkein voitonriemuinen. Selvitty tähän asti. Istun höyryävänä pyyhe päällä saunan portailla ja katson merta ja ilta-aurinkoa. Lapset nukkuu.
Seuraavassa vaiheessa on joko pakattava ja lähdettävä tai jäätävä ja tehtävä jotain mökin täyttäneille matkatavaroille. Yritän vain tiskata ja järjestää, mutta pakosti alan miettiä hyllyjä, tasoja ja koukkuja sinne tänne. Pienen mökin suunnittelu olisi niin innostavaa. Lapsena nautin siitä kovasti, mökkien, talojen ja asuntovaunujen piirtämisestä. Aikuisella iällä sellaisessa harrasteesta ei löydä enää mitään järkeä, jos ei projektia ole oikeasti toteuttamassa.
Koska mökki ei ole oma, on pakko tyytyä vain todella pieneen stailaukseen: Irroitan Orthexin tarran vesiämpäristä!

Kun perinteiset valokuvat maisemasta on otettu, pakenen tiivistä vuorovaikutusta ja visuaalisten elämysten ja tekemisen puutetta kirjan sivuille. Harvinaista. Ei tulisi mieleen muilla lomilla, mutta mökille se sopii. 

Kaikkein parasta taitaa olla kuitenkin loppusiivous. Siinä viimein kotiudun ja voisin aloittaa mökkiloman alusta. Mutta mihin ihmeeseen nämä tavarat saisi piilotettua. (Päätän perinteisesti tulla seuraavan kerran mökille muutaman hyllylevyn, kannattimen, ripustuskoukun ja korin kanssa, mutta en koskaan kuitenkaan tule.)
Toinen varma kesän merkki: Googlen hakukenttään ilmestyy sanat "modern caravan (decoration)"



Paljon lisää kuvia tarjoaa taas Pinterest, ja tyylejä on kyllä joka lähtöön. Tässä tapauksessa vieläpä ihan kirjaimellisesti "lähtöön"..
 
MINIKOTIYMPÄRISTÖ 2

Minikotiympäristö nro 2 on siivottu ja pakattu, ja raahattu uusiin maisemiin. Lapset ottavat vuorostaan sopeutumisaikaa. Siinäpä sitä sitten pätsätään parin neliön lattiapinta-alassa kaikki kuusi. Puolet tilasta vie kuopuksen traktori- ja autokokoelma, ja jokainen väärä askel laukaisee hirmuisen huudon helteisessä vaunussa. Ulkopuolella päivystää satapäin hyttysiä ja joka kohdassa neuvotellaan minkä karkottimien avulla nyt voidaan raottaa ovea tai ikkunaa. Lasten siirtymät vaunun ovesta sisälle ja ulos kestävät aivan liian monta sekunttia ja maksavat aivan liian monta hyttystä. Aikuisten hermot kiristyvät tuon tuostakin, aina joltakin unohtuu aurinkorasva, joltakin veden juonti, aina joku on liikkeellä väärillä kengillä ja jollain on vessahätä. Sehän se vasta on ratkiriemukasta nukuttaa kaikki naperot samaan isoon siskonpetiin.

Mutta kas kummaa taas käy samoin kuin aina ennenkin, vuorokauden tuskaisen pätsäämisen jälkeen alkaa arjen palaset löytyä. Aluetta ja arjen toimintoja on otettu haltuun. Isommat lapset liikkuvat omatoimisesti ja leikitkin pääsevät vauhtiin. Hyttyskarkottimet toimivat. Alan iloita suuresti tästä aivan erilaisesta lomailuympäristöstä. Tuttuja naapurissa ja vähän kauempana. Lasten nukahdettua voi istua iltaa asuntovaunujen välissä, nähdä vielä ihmisiä tai hipsiä iltateelle naapuriin. Ei tällaista voi tehdä kotona. Kaikki jutut onkin yhtäkkiä niin spesiaaleja ja erilaisia, ruokailut, kahvittelut, tiskaukset, suihkureissut, vesisäiliön täytöt...

Jokunen kuva tulee ehkä perästäpäin, kunhan kunnolla asetutaan taas kotiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Oravanpyörä, Osa 3: LAPSET JA ARKIRYTMI

Keväällä 2014:
Suurin muutos on siinä, että arki on enemmän hallinassa ja kodista nauttii enemmän. Kumpikin seikka yllätti, vaikkakin edellisen töihinlähdön yhteydessä kävi aivan samoin. Päivissä ja viikoissa on selkeämpi rytmi. Lapsille tuntuu olevan enemmän aikaa ja energiaa - sekä itsellä että puolisolla.

Yhdellä autolla kulkeminen lyhentää miehen työpäiviä. Se on välillä vähän hankalaakin, mutta saapahan mieskin tuntumaa koululaisten aamulähtöihin ja kotiin paluukin on aika erilaista, kun tullaan yhtäaikaa ovesta sisään. Jokaiseen viikkoon mahtuu myös erilaisia päiviä ja järjestelyjä.

Edelleen kovin erityisiltä tuntuvat ne monille muille sangen normaalit päivät, 8 tuntia töissä ja siihen päälle vapaa-ilta perheen kanssa. (Jälkihuomautus: Ehdimme jo kevään aikana tottua näihin. Oli ne silti jotenkin spesiaaleja, rauhallisia, kun illalla ei ehdi suurempia projekteja aloitella.) 

Kotiin paluu pitkänkin päivän jälkeen ei voisi olla helpompaa, kun lapset ovat kotona hoitajan kanssa. Kaikki ovat tyytyväisiä ja leikeissään vanhempien kotiutuessa. Joku ehkä juoksee vastaan, mutta jatkavat sitten touhujaan ja saa itse hakeutua yksin tai miehen kanssa iltaruuan laittoon. Eihän tuollaista ole koskaan ollut kotipäivinä! Aina joku kiljuu lahkeessa ja itse on turhautunut ja väsynyt kaikesta päivän yrittämisestä. Ja jos silloin istahdat sohvalle pienen itkijän kanssa, niin ruokahan ei etene. Ja jos on itse ollut päivän kotona, on miehen vaikea tarttua kotona mihinkään muuhun kuin postikasaan (mikä ihmeen luonnonlaki se tämänkin on).

Työpäivän jälkeen taas lapsen sylintarve menee kevyesti edelle kaikesta muusta. Sikäli mikäli semmoista tarvetta edes kenelläkään on! Asennoituminen kotitöihin on muutenkin erilaista työpäivän jälkeen. Saa alottaa puhtaalta pöydältä, mitään ei ole kesken. Puolisolta tulee jopa moitteita, kun en hoksaa työpäivän jälkeen yhtäkään asiaa mikä kotona olisi kesken tai tekemättä. Jotenkin ei tule mieleen mitän. On siistiä ja on ruoka ja mielessä vielä hiemat pyörii työt :D 

Kaiken kaikkiaan iltaisin on jaksanut paljon paremmin kuin aiemmin. Hämmästelen edelleen. Osansa lienee silläkin, että erinäisiä projekteja on tosiaan ollut vireillä vähemmän. Lenkillä käyminenkin vaikuttaa paljon.  Ja koska työ vaatii paljon, omasta vireystilasta huolehtii syömällä järkevästi, liikkumalla ja pitämällä kodin siistinä. Vaikutus on kokonaisvaltainen. On paremmalla tuulella ja jaksaa lapsia paremmin ja sen myötä lapset jaksavat toisiaan.

Työajan ja vapaa-ajan erottaminen konkreettisesti toisistaan on kaiketi toiminut monessa mielessä (siis työt pois kotikoneelta). Sillä saralla on paljon vielä tehtävää, niin kuin työ-osiosta voi lukeakin, mutta tähänastiset kokeilut jo vaikuttavat lupaavilta. Tammi-helmikuussa ja toukokuussa oli viikkoja, jolloin opetusta oli vähän, ja suunnittelun ja asioiden hoitamisen (laskutus, peperihommat ym.) saattoi hoitaa työpäivien aikana. Se, että illan viimeisiä tunteja ei tarvinnut käyttää seuraavaan päivään valmistautumiseen, oli hieno kokemus. En silti päässyt blogin ääreen kovinkaan montaa kertaa, mies piti huolen siitä :)

Kalenterimerkintä helmikuussa:
"Ihme juttu. Ensimmäistä kertaa päälystin koululaisten kirjoja keskellä päivää, ei siis iltayön viimeisillä hetkillä. Heti työpäivän jälkeen kykenee vielä suhtautumaan asioihin niin, että hoidetaan heti pois alta. Ongelmahan on yleensäkin se, että sakki ei välttämättä salli hoitaa mitään lopuun asti ja oikeastaan iltayön työmäärä riippuu siitä, kuinka pitkään olen ennättänyt sinä päivänä olla kotona aloittamassa aina uutta ja uutta homaa, joka on jäänyt kesken. Arkihavainnot todella vahvistavat tätä "teoriaa". Kokonainen kotipäivä on paljon vaikeampi saada illalla pakettiin kuin työpäivä-kotityöpäivä-yhdistelmä."

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Oravanpyörä, Osa 2: VAPAA-AIKA




Luin vinkkejä montun selätykseen. Tuntuikin hassulta teksteissä palata helteiden keskeltä talvipakkasiin. Viime viikolla oli isot potilaina, tällä viikolla on pienet. Meneepä helteet talteen, mihinkään ei pääse oikein lähtemään. Ja kuumuus alkaa nopeasti ahdistaa, jos joku on ylilämpöinen jo valmiiksi. Yritän irrottaa silti pieniä hetkiä päivästä, että kokisin nauttivani tästä kesästä. Ja lapsille täytyy järjestää mukavaa kesäpuuhaa näissä olosuhteissa, että heistäkin tuntuisi lomalta. 

Paras ratkaisu tähän tilanteeseen on parvekkeen valloitus. Ilta-auringon puolella oleva parveke on varjossa aamupäivät. Lapset pääsevät ulos, mutta pysyvät varmasti poissa paahteesta des osan päivästä. Jospa huomenna jo päästäisiin mekin rannalle.

***

Palautin mieliin marraskuisia ajatuksia töissäkäynnistä: Töitä harrastavan kalenteri, ja kokosin vapaa-aikaan liittyvät tekstit yhden otsikon alle. Työleiri on vaihtunut leppoisempaan puuhailuun ja jopa ympäristön kaipailemaan ja ulkopuolelle tunnistettavampaan "elämästä nauttimiseen". Me osattiin kyllä nauttia viikkosiivouksista, kahvitauoista, grillauksesta ja kattauksista myös raksalla ja myöhemmin pihantöiden ja muiden urakoiden aikana. Kenties palaan vielä uudelleen jossain vaiheessa tähän aiheeseen, mikä kenenkin mielestä on sitä "elämästä nauttimista" samoin kuin niihin arki-illan tunteihin, linkki vanhaan viittaukseen tässä.

RAKENNUSAJASTA, VAUVA-ARJESTA ja ETÄTYÖSTÄ KOHTI TAVALLISEMPAA TYÖSSÄKÄYVÄN PERHEELLISEN ARKEA

Se tuli yllätyksenä, että meidän perheessä opittiin viimein ottamaan ja käyttämään vapaa-aikaa. Työleiristä ei ole enimmäkseen ollut enää tietoakaan. Yksi kotiarkeen liittyvä toive oli kirjattuna siihen skenaarioon, että jos jäisikin vielä kotiin:

"Tavoitteena panostaa lasten asioiden ohessa siihen, että kummankin harrastukset ja oma-aika, parisuhde-aika ja liikunta löytää paikkansa."

Ylläri ylläri tavoite toteutui yli odotusten, vaikka lähdinkin töihin. Tämä on varmaan monen tekijän summa. Kuopus on kasvanut. Leikkii jo toisinaan aivan kivasti ja istuu muiden kanssa pikkukakkosen ääreen ainakin hetkeksi. Yhtäkkiä aikuisilla onkin alkuillasta kahdenkeskistä aikaa. Jostain syystä myös lasten vapaa-aikaan liittyviä tavoitteita ja toiveita on ollut helppo edistää, vaikka koko vuosi on ollut täynnä kaikkea uuden opettelua työhön liittyen. 

Aiempaa korkeammalle prioriteeteissä on noussut myös oma liikunta:
- Lenkille lähtiessä vastuuta perheestä siirtyy miehelle, itse saa lisää virtaa.
- Sellainenkin sivuvaikutus liikunnalla on, että tulee yritettyä alkuillasta himpun verran enemmän tai aikaisemmin, jos on jumppaan lähtö ohjelmassa. Eli saa ne tiskit koneeseen heti iltaruuan jälkeen ja saa käytyä suihkussa heti jumpan jälkeen. (Kun ennen oli tyypillisempää lykätä näitä kaikkia kunnes ei enää illoissa tunnit riitä.) Loppuilta on rentouttavampi ja nukkumaankin pääsee todennäköisesti aikaisemmin kuin tavallisesti. 
- Lähteminen (ja se hallinnan luovuttaminen kotiarjesta)on yksinkertaisesti paljon helpompaa, kun on saanut itsensä jo aamulla liikenteeseen. 

***

Kesää kohti jumpat ovat jääneet. Lenkkikaveri on ollut yhä useammin puoliso. Juoksukunnossa on vielä matkaa entisen kilpaurheilijan vauhtiin (siis miehen), mutta ei se ero kapene ainakaan kotiin jäämällä. Nyt on jo enemmän poikkeus, jos jompi kumpi lähtee lenkille yksin. 

Lasten kasvaessa mukaan tulee myös enemmän erilaisia keinoja päästä lenkille kahdestaan. Kaikki variaatiot ja kokoonpanot on kokeiltu. Pidemmälle rullahiihtolenkillekin pääsen mukaan pyörän ja peräkärryn kanssa. Lyhyt juoksupyrähdys ja päälle kuntopiiri onnistuu vaikka pienten nukkuessa ja isojen vielä lukiessa sängyissään. Moneen kertaan olen meittinyt kuinka vähän sitä kaikki nuoruusvuodet sai itsestään irti, kun yksin yritti. Olispa ollut silloinkin lenkkikaveri. Siskon kanssakin käytiin aina eri aikaan, hassua.


lauantai 5. heinäkuuta 2014

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Oravanpyörä, Osa 1: TYÖ





Kuvissa yksi valokuvauksellinen vessa Oulun yliopistolta.

VALITUN ORAVANPYÖRÄN ANALYSOINTIA JOKA VINKKELISTÄ
Osa 1: TYÖ

Tässä ensimmäisenä siis työhön liittyvät asiat. Yritän karsia muiden otsikoiden alle kuuluvat osat pois. Näitä pohdin ja kirjoittelin pitkin syksyä ja talvea, mutta aikaresurssi viimeistelyä ja julkaisua varten oli olematon. Vapaita hetkiä vain ei kertakaikkiaan irronnut, eikä keskittymistä. Kaikki ajatukset jäivät puolitiehen. Silti joka hetki ajatellin, että tämä ja tämäkin pitää muistaa. Jälleen kaikki iltayön rauhalliset hetket upposivat suunnitteluun. Joulukin kyhättiin kasaan pikapikaa, ja heti kohta sai jo alkaa suunnitella ja stressata tammikuun opetuksia. Kaikki vaivannäkö kaiketi kannatti, sain vuodesta hurjan paljon irti ja työtkin osittain jatkuvat. Äitiyslomalaisen etätyö, vaihtui osa-aikatöiden ja vanhan etätyön sekoitukseen.

*** Oravanpyöristä valitsin sen monipuolisimman (SKENAARIO B: Osa-aikaopetustyö, hoitaja kotona). Työpäiviä, kotipäiviä, töiden tekoa kotona ja työpaikalla. Sitä en tiennyt syksyllä aloittaessa, että työpaikkoja olisi lopulta monta. Siitäkin huolimatta oman työssäkäynnin taloudellinen hyöty lähinnä naurattaa. Toisinaan myös itkettää. Mutta niin kauan kuin se naurattaa edes miestä, niin kaikki hyvin :D 

***
Edellisen kirjoitin joskus talvella. Totta puhuen enää ei ole kyllä miestäkään oikein naurattanut. Silti jatkamme näin. Jotain on kuitenkin vielä jäljellä kaksikymppisen yltiöpositiivisesta tulevaisuudenuskosta. Muistan sen vielä hämärästi. Porskutetaan niillä rippeillä sitten eteenpäin. Kohta eläkkeelle jäävä työkaveri päivitteli tilannettani. 
- On se kamalaa olla tuntiopettaja, eihän sitä nyt ihminen ihan pelkällä Pyhällä Hengellä elele. 
- Itseasiassa vähän silläkin joo...

Ja kun tarkemmin miettii, niin ehkä aika paljonkin. Sitä kun vain menee kuitenkin luottavaisena eteenpäin, vaikka ei kovin järkevältä tämän maailman mittareilla näyttäisikään. Ja aina kun katsoo taaksepäin niin ihmettelee, että miten kaikesta vain joka päivä selvitään. Ja kuinka ihmeellisesti moni asia järjestyy, paljon paremmin kuin olisit itse osannut haaveillakaan.

Teet vain joka hetki sen mitä kuuluukin tehdä, mikä (ja minkä suuruinen panostus) on parasta tai järkevintä juuri nyt. Muusta ei tarvitse huolehtia. Aika kyllä kuluu itsestään eteenpäin. Tulee hetkiä että tuntee surua, epätoivoa ja pettymystä. Ja sitten taas hetkiä, kun kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen

Eniten pohdin vuoden aikana:

- Tuntiopettaja tekee työt ennen töihin lähtöä, kauankohan tätä jaksaa...
- Huomaan päivästä toiseen olevani tilanteessa, joss koko päivä on buukattu täyteen juttuja. Muut saavat palkkaa, minä olen mukana vain "omaksi huviksi". Koen silti olevani etuoikeutettu - muutamaa heikkoa hetkeä lukuunottamatta =D

-  Tämä on vähän niin kuin leikkisin käyväni töissä. Usein kirpaisi hankalat olosuhteet, työhuoneen puute, "hukatut vuodet", se kun on uusi ja vieras kaikille ja niin totaalisen pihalla, monien käytännön juttujen vaikeus, kun ei ole oikeasti töissä, "leikisti vain". Silloin nieleskelin (joskus jopa pidätin itkua, kun tarpeeksi kiusallinen tilanne tuli eteen), käytin mielikuvitusta käytännön juttujen järjestämiseksi ja pohdin, että on tässä kuitenkin menty eteenpäin siitä, kun hikipäässä juoksin tuplien kanssa läpi hankien linja-autolle ja matkustimme kirjastoon kopioimaan verokorttia, ostamaan postimerkkejä ja lähettämään suoritusilmoituksia. (Yliopisto hei, muualla käytetään Wilmaa, se helpottaisi monen open arkea...)
- Onnellinen vapaudesta, voin tehdä unelmieni töitä ja enemmänkin, kun en ole sidottu virkaan tai perheen elättämiseen.
- Kiitollinen puolisolle, tuesta ja mahdollisuudesta olla milloin missäkin, vapaasti äitiyslomalla ja vapaasti töissä. Ei miehellä välttämättä ole saumaa pysähtyä miettimään, mitä tältä elämältä oikeasti haluaisi.

Arjen rakennuspalikoita lajittelemassa


Olen pitkin vuotta kijoittanut joitakin tunnelmia ja asioita muistiin, kännykkään, sähköpostiin, blogin luonnoksiin. Linkkamatkoilla on ollut aikaa ajatella, mutta juuri mitään ei ole saanut julkaistua. Kuvatkin odottavat kameroissa koneelle siirtämistä. Asetin tavoitteeksi hoitaa nämä molemmat kuntoon kesäloman alkajaisiksi. Samaan sysyyn sopii vielä kaikkien lasten"vauvakirjojen" päivitys. Semmoisetkin ovat olleet tyystin tauolla jo pidempään. Keittiössä on laatikko johon tiputteleen kirjoihin sopivat jutun pätkät ja piirustukset tai listat kuopuksen sanastoista. Tässä olisi juuri semmoista sopivaa omaa juttua kesäloman päiväunihetkiin. Päättelin että se lisää itsellä enemmän hallinnan tunnetta kuin kaapien järjestely tai kirjan lukeminen. Ensin mainittua on kyllä varmasti riittämiin luvassa taas kun mies jää lomalle ja jälkimmäiseen en nyt kykene kun kirjallisuutta odottaa syksyllä kuitenkin vinot pinot.

Kaikki tekstin pätkät yritän nyt lajitella työhön ja talouteen liittyviin (1), kotiin ja kodin askareisiin (2), lasten arkeen (3) ja vapaa-aikaan, omaan aikaan ja vapauden-kokemukseen (4) liittyviin. Ei ole niin helppoa kuin luulin. Kaikki on yhtä puuroa ja samat ajatukset näyttävät kierävän kehää, aina vain vähän eri sanoilla. Jälleen olisi kuitenkin niin kiva, jos olisi esimerkiksi kirjattuna ylös mitä lasten arkeen tällä hetkellä kuuluu, mikä on haasteellista ja mitä voisi olla tehtävissä. Vuoden päästä olisi hauskaa katsoa, mitä muutoksia on tapahtunut. Sekin kiinnostaa miten ajatukset työstä muuttuvat kun vuosia kuluu. On yllättäävää kuinka valikoivasti ja niukasti sitä lopulta asioita muistaa.

Olen jäänyt aivan koukkuun narratiivisen tutkimuksen ajatuksiin. Yksilön tarinalla on merkitystä. Siitähän paistaa monenlaista, toivoa, epätoivoa, tulevaisuuden odotuksia, asioiden suhteita ja syitä ja seurauksia - näkemyksiä ja tulkintoja niistä. Yksilön kehityksen kannalta on olennaista, millaista tarinaa hän kertoo. Se myös ohjaa eteenpäin. Tarina jäljittelee elämää ja elämä jäljittelee tarinaa. Omista kuvauksista voi tavoittaa toistuvia teemoja tai näkökulmia, vaikka elämäntilanteet vaihtuisivatkin. Sekä persoona että opittu puhetapa haijastuu tarinaan ja tarinan kautta arkeen.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Hallinnan luovutus (päiväkotipreppaus)





Ja pah pah, huomenna ja huomenna. Aijoin palata arjen kuvauksiin huomenna. Olen saanut kiinni taas kotiäidin arjesta. Koti ei ole vuoden aikana jaksanut suuremmin kiinnostaa, visuaalisia elämyksiäkin on käytännön syistä pitänyt kaivella pääosin jostain muualta. Vaikka vaatetuspuolelta. Työarki on yllättänyt ihanuudellaan. Mutta ei siitä nyt enempää. Myöhemmin.

Ensin hiipui työtahti, sitten se lopahti kokonaan. Kohta sain kiinni kodin askareista. Huomasin kokkailevani jatkuvasti keittiössä jotain. Humpsahdin lomalle ja kotiäidin arkeen. Aloin nauttia hitaista aamuista. Pohdin miksi en tällaisia harrastanut äitiyslomalla. (Ai niin.. koulut, kerhot, eskarit, aikaisin heräävät pikkuiset, neuvolat ja hampilääkärit.. Jos nyt olisin äitiyslomalla, rauhoittaisin aamut siltä osin kuin mahdollista. En nyt tavoita mitä hienoa siinä olikaan saada mahdollisimman paljon siivottua ennen aamukahdeksaa tms. Ai niin taas. Se vaihtelu.. haasteiden ja elämysten haaliminen. Niin kuin itkuisessa kuopuksessa ei olisi ollut tarpeeksi haastetta.)

Seuraavassa hetkessä siirtelinkin kalusteita hakeakseni uutta inspiraatiota päivittäiseen imurointiin. Kaikki on ennallaan. Kohta on taas vaikea luovuttaa tätä arkea kenellekään, siis lastenhoitajalle. Montako viikkoa siihen elokuuhun vielä on. Kuinka tiukasti ennätänkään itseni taas sitoa tähän kotiin ja lasten arkeen. Jo neljä päivää taukoa lenkilläkäyneistä. Siitä se alkaa taas, lähtemisen vaikeus.

Kylläpä onnistuinkin hienosti, siis lähtemään ja luovuttamaan vastuun toiselle koko pitkän vuoden ajan. Ei mikään itsestäänselvyys. Mutta kun pääsin vauhtiin, niin olipa se helppoa. Siivoukset, tiskit ja ruokahommat aamupuuroineen hoidettiin kyllä yleensä valmiiksi, mutta lasten päivävaatteet tai ulkokamppeet jäivät usein lastenhoitajan etsittäväksi. Siinäpä puuhaa aamulle :D Nyt on niin hauskaa seurata pieniä omatoimisia naperoita, jotka ovat oppineet monenmoista äidin tietämättä.

Olen joskus kohdannut vanhempia, jotka tulevat päiväkotiin toivomuslistan kanssa. Kuivaksioppiminen, tutista luopuminen, syömiset kuntoon, päiväunet pois ja sitä rataa. Oma ongelma on ollut kutakuinkin päinvastainen. Päiväkotiin sitten vasta kun... on tutista luovuttu, opittu kuivaksi, osataan ilmaista itseä riittävän selvästi ja huutaa apua tarvittaessa, pyytää lisää ruokaa tai sanoa jos on huono olo, leikkiä ryhmässä, leikata saksilla, käydä vessassa - ajoissa. Pukea sään mukaisesti - ne vaatteet, joista äiti illalla muistutti. Sulkea vetoketjut ja napittaa napit ja laittaa alimmaisen paidan housuihin ulos lähtiessä. Keskittyä pukemiseen (ja muuhunkin toimintaan) kahdenkymmenen ikätoverin häseltäessä ympärillä, välttää muistuttelut ja negatiivisen huomion kierteet sekä tönimiset jonossa ja jäisessä liukumäessä! Oppia pesemään kädet oikeasti kunnolla, eikä vain pikaisesti viruttamaan kämmenselkiä (Siis onko tämä joku lavuaarin ergonominen korkeusongelma vai kiinni käsien rakenteesta!?! Vilkaiskaapa joskus sitä koululaistenkin käsienpesua..)
Tiestysti vielä ne "virallisemmat edellytykset" isossa ryhmässä pärjäämiselle, kuten ohjeiden noudattamisen taito. Ja voi möhlä, sehän se alkaa hiipua samassa tahdissa kun nuo muut taidot karttuvat.

(Meillä ei ole pk-arkea näköpiirissä, palauttelin vain mieliin omia hassuja ajatuksia siihen liittyen) 

Huvittavinta tässä ehkä on se, että kun hallinta pitäisi luovuttaa jollekin toiselle, niin tuntuu että pitäisi itse saada vaikuttaa joka risahdukseen. Mutta jos itse olet lasten kanssa kotona päivät, niin et edes yritä olla näkemässä jokaista oppimistilannetta. Käsienpesupaikka ruuhkautuu kotioloissakin, mutta oikeastaan haluat olla puuttumatta ja toivot että siellä se 2-vuotias oppii isompien ohjauksessa..