sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

lauantai 30. maaliskuuta 2013

perjantai 29. maaliskuuta 2013

torstai 28. maaliskuuta 2013

Pääsiäistä kohti





Huomenia! Päivä on taas alkanut aikaisin. Ajan olisi voinut kenties käyttää paremminkin. Aloitin kuitenkin näkyvimmästä ja motivoivimmasta päästä. Värit saavat väistyä muutamaksi päiväksi. Nopeasti peruspuitteet kiirastorstain iltaa varten. Jospa nyt jaksaisi jynssätä syöttötuolin ympärystät ja ruokapöydän alustat. Leipomista ja muuta hommaa on vielä tälle päivälle. Lapset saavat ruokailla päivällä pikkupöydän ääressä. Nyt eskarilaisten vientiin.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

OLOHUONEEN "LEIKKIKENTTÄ"

LENTOKONE
Tässä se mistä kirjoitin aiemmin. Siitä asti kun räsymatot levitettiin pitkin olohuonetta, on ympäristö vetänyt puoleensä myös leikkejä ja leikkijöitä. Oma melunsietokyky on äärimmäisen huono. Mutta yritän ajatella joka päivä että ei mene kuin hetki (jokunen vuosi), niin kukaan ei enää leiki, saati viihdy jatkuvasti samoissa neliöissä muun perheen kanssa. Sitten haikailen näitä aikoja. Ja IHAN OIKEASTI voin hakea Pelttorit autotallista, jos en muuten kykene keskittymään tiskeihin. Totta puhuen leikit eivät ole edes mitenkään meluisimmasta päästä, lentokoneessa kun luetaan akuankkoja ja asuntoautossa myös nukutaan. Sitten kun olohuone muotoutuu temppuradaksi niin on pakko poistua sivummalle, en kestä katsoa. Ja siinä vaiheessa kun temppuilut karkaavat hippaleikiksi takan ympäri, ja päättömäksi (väsyneeksi) riehumiseksi, on pakko keskeyttää ja lopettaa leikit. Siivoavat, lähtevät yläkertaan. Jäljelle jää pikkuinen poika, joka surkeana ulisee siskojensa perään. Näinhän se menee. Sitten saakin äiti alkaa itse leikkiä.
ASUNTOAUTO
SOHVA ENNEN LEIKKEJÄ

Leikin jälkeen. Esikoululainen ryhmitteli värit uusiksi =D


maanantai 25. maaliskuuta 2013

SOME-päivä





No johan nyt, Seepran omatoimikouluttautumisessa on ollut tänään vuorossa kunnon some-päivä! Huh huh. Enpä ois uskonu. "Arjen rakennuspalikoita" löytyy nyt Facebookista. Jos käy tykkäämässä sivusta, niin aika ajoin omalle seinälle pläjähtää semmoinen normaali päivitys, jos jotain maata kaatavaa täällä blogissa tapahtuu. (Tuskin tapahtuu.) Yritän  muistaa, että tällainenkin paikka mulla naamakirjassa on ja häiriköidä sen avulla sitten. Tarkoitushan on mitä ilmeisemmin löytää myös mahdolliset kiinnostuneet uudet lukijat. (Vaikka vähän mietin miksi uusia lukijoita, kun en tiedä onko mulla mitään asioita enää jäljellä.. saati kuvia..) Joka tapauksessa ennemmin tutun tuttuja ja niin edespäin kuin google-näkyvyyden kautta. Näin järkeilin. 

Joku ihmeen rohkeuspiikki ilmaantui selkeästikin tälle päivälle. Täytyy siis toimia äkkiä ennen kuin se menee ohi. Tuumasta toimeen on joskus pitkä aika, mutta nyt ei ollu. Koti on kaaoksessa, mutta se on vain yks hujaus, kun saan kurottua umpeen sen mitä on jääny tänään väliin normirutiineista. Ehkäpä raportoin myöhemmin minkä mittainen "hujaus" ;)

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Neljä erilaista vauvaa






Neljä erilaista vauvaa ja uusi, liikkuva, ääntelevä lelu.

VAUVA 1
Säikähtää, hätääntyy, itkee ja parkuu kuin palosireeni. Itkulla ei näy loppua. Lelu laitetaan pois.

VAUVA 2
Huomaa lelun. Siis huomaa, eipä juuri muuta. Huomaa myös säikähtäneen, itkevän isosiskon, ja suunta tätä lohduttamaan. Lelu saa mennä menojaan. (Tämä tilanne videoitu. Vauva 6 kk, isosisko reilu 2 v)

VAUVA 3
Säikähtää, katsoo ympärilleen, kukaan ei itke, pidättää siis itkua. Hetkisen harkittuaan ja luvan saatuaan lähestyy rauhallisesti, mutta määrätietoisesti vierasta esinettä.

VAUVA 4
Rääkäisee ja säpsähtää. Pyydystää salaman nopeasti liikkuvan lelun käsiinsä, vaikka olemuksesta on aistittavissa jonkinasteista pelokkuutta. Isosisko tulee ja nappaa lelun kädestä. Vauva alkaa ilmaista mieltään raivokkaasti. Kaikki säikähtävät. Lelu palautetaan äkkiä takaisin. Itku loppuu samantien.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Pientä muokkausta




Nyt oli kyllä pakko vähän kikkailla vanhojen postausten kuvien kanssa. Kun on häirinny jotku pikku jutut tuossa suosittujen tekstien listassa. Ehkä kuitenkin nyt siirryn siivoileen kämppää blogin sijaan =)

Vieraat ois taas tervetulleita. Olin unohtanut jotain synttäriherkkuja pakkaseen. Enkä saakaan oikomishoitojen aloituksesta johtuen niitä itse syötyä, vaikka niin kyllä kuvittelin. Ihana auringonpaiste taas.

Muitattekos sen sensitiivisyyteen liittyvän esimerkin, kun lapsena kääntelin äidin tekstiilit kuvioton puoli päällepäin. No nyt huomasin tällä vikkolla, että meidän eskarilainen tarkoituksella järjestää tyynyjä ja värejä oman mielensä mukaan. Otin kuvia sen järkkäämästä olohuoneesta (mut ne ei tuu vielä tässä). Olin epähuomiossa oikaissut sohvaa ja tyynyjä "omille paikoilleen" ja seuraavassa hetkessä eskarilainen muutti ne takaisin, niin kuin oli ne aiemmin laittanut. Hyvä hyvä, kukaan ei puhunut mitään, mutta onneksi huomasin, että ei ollut sattumaa. Tyttö oli tarkoituksella järkännyt värejä uusiksi. Annetaanpa siis olla ne niin. Edelleen räsymatot ja väriterapia olskarissa innostaa leikkimään. Nyt myös siivoavat leikit yhdessä hujauksessa. Ja siivouksen päälle tämä yksi asettelee tyynyt =)

Narratiivisuus - osa 2



No niin ja sitten lisää naraatiivisuudesta. Nyt niitä näkökulmia jotka kasvatustieteilijää kiinnostavat. Poimin eilisestä kohdan "millaista tarinaa kukakin omasta elämästään kertoisi.." 

Tarinoita on siis kaikkialla, ja on yksilön elämän kannalta merkityksellistä millaista tarinaa itsestään kertoo. Onko sävy negatiivinen vai positiivininen? Onko tarina pitkä, lyhyt, mielenkiintoinen, monipuolin? Entä onko se mukautuva? Vai tuntuuko pääosin siltä että eipä oo paljoa mitään kerrottavaa. Tarinat vaikuttavat siihen, miten suhtautuu itseensä ja miten asennoituu tulevaisuuteen. Jos omat ajatukset menneestä ovat postiviisia selviytymistarinoita, se vaikuttaa vahvasti myös siihen miten yksilö suhtautuu tulevaisuuteen ja uusiin haasteisiin. 

Ja jälleen törmätään samaan tuttuun juttuun, ympäristön malli vaikuttaa. Kotoa opitut ajattelumallit ja puhetyylit vaikuttavat myös tarinoiden muotoutumiseen. Onko kaikessa sävy: "En voi ikinä onnistua. Miks mulle aina käy näin?" Vaiko jotain muuta? Entä voiko omaa "tarinointityyliä" muuttaa kesken matkan? Tähän voisi tepsiä oikeastaan samat konstit kuin itsetunnon kuntokoulussakin.

Tähän väliin sopii tuo Neenan edellisen postauksen kommentti: "Selitämme itse itseämme ja ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia... Ja sit niitä voi vaihdella ja kertoa aina uudestaan hieman muutettuna sopimaan paremmin senhetkiseen polkuun. Ei sillä, että haluaisi valehdella, vaan siksi, että asian muistaa/haluaa nähdä/ymmärtää toisessa hetkessä eri tavalla."

***

Ympäröivät tarinat muodostavat sellaisen kulttuurisen vyyhdin, että on aika vaikea erottaa osatekijöitä toisistaan. Kaikki mitä kuullaan, nähdään, kirjoitetaan, luetaan, puhutaan. Tietyt arvot ja arvostukset, mikä milloinkin on pinnalla, puskevat esiin kaikkialta.

Tässä kohden ajattelenkin, että on ihanaa olla aikuinen. Kolmenkympin jälkeen kuulemma yksilön maailmankuva ei paljoa enää muutu. Perusta on luotu. Koko nuoruusiän kaikki ympäristön viestit vaikuttavat ja muokkaavat.. halusi tai ei. Aikuinen taas tekee ilmeisesti enemmän valintoja (monestakin syystä) ja kenties rajaa ärsyketulvaa tietoisemmin: mitä luen, mitä kuuntelen, mitä katson, millaisiin keskusteluihin osallistun jne. 

***

Erään päätoimittajan muistutus kasvattajille: 
Kymmeneen ikävuoteen asti lapseen voi vaikuttaa, istuttaa niitä arvoja ja tapoja joita haluaa. Sitten tulee seuraavat 10 vuotta, joiden aikana mietit, mitä on tapahtunut, miksi millään vaivannäöllä ei ole ollut mitään vaikutusta. Kasvatuksen vaikutukset alkavat näkyä jossain siinä 20 ikävuoden jälkeen. Jos lapsen ja vanhemman välinen suhde on ollut lämmin ja turvallinen, lapsi todennäköisesti omaksuu vanhempiensa arvoja tai ainakin rakentaa tälle pohjalle. 

***

Opettajat ja vanhemmat ovat suodattimia. Suodattavat ärsyketulvasta sen mitä lapsille näytetään, luetaan, opetetaan. Nuori on vaikeimmassa tilanteessa. Maailmankuva ja minäkuva vasta rakentuu ja on altis kaikille vaikutteille, myös huonoille. Mutta suodattimet ja kaikki ohjaus ympäriltä kaikkoaa. Nykylapsia pitääkin opettaa aivan eri tavalla suojelemaan itseään ja tekemään tässä mielessä aikuisten valintoja jo nuorempana: Millä itseäni ruokin, millaisille vaikutteille altistun jne. Siis ihan perusjuttua, mikä peruskoulun opsistakin löytyy jossain muodossa.

Tässä kohden se "millä itseään ruokkii" rakentaa sen kontekstin, johon itseään peilaa. Miks ei missään pohdita sitä, että mitä julkkisten ja tv-sarjojen seuraaminen tekee nuoren minäkuvalle.. Luulen kyllä että näitä vaikutteita peilataan siihen, millaista tarinaa yksilö itsestään mielessään kirjoittaa.

Tällaisia vakavia pohtii Seepra. Voisin kyllä loikata nyt kevyempin aiheisiin, ja julkaista tämän äkkiä ennenkuin tylsistyneenä sensuroin muun paitsi nää lopputekstit. Jotka tietty sitten jäis vähän irrallisiksi. Miten ois seuraavaksi ompelukone. Plääh, mutta sehän on perjantai. Pitäsköhän siivoilla vähän. 

torstai 21. maaliskuuta 2013

NARRATIIVISUUS - osa 1



Vanhaa tekstiä narratiivisuus-aiheen pohjustukseksi:

Tarina se olla pitää. Ihminen rakentaa kuulemma identiteettiään tarinoiden avulla (narratiivinen psykologia). Siis ihan oikeestiko?? Kaikkiko? Suullisesti, kirjallisesti, oman pään sisällä vai jotenkin muuten? Missä nää tämmöiset tarinat oikein luuraa. Naistenlehtien sivuilla tottakai, mutta entä ihan tavalisessa elämässä. En nyt oikein käsitä tätä juttua. Ihan lähimmistä ihmisistäkään ei oikeastaan tiedä, että millaista "tarinaa" kukakin omasta elämästään kertois. Varsinaiset tarnoitsijathan on ollu kait bloggareita iät ja ajat?!? Mulla on ollu nuoresta tyttösestä asti ongelma: Tahtoisin tietää jokaisen uuden ja vanhan tutun "elämäntarinan" ja mielellään ihan hetimmiten! Ilman mitään vuosien smooltookkeja. Tahtoisin tietää heti. Mitä sun elämään oikeasti kuuluu? Millaista sulla on ollu? Millaista on nyt? Mutta miten sellaista alat kyseleen, jos et ole mikään toimittaja tekemässä haastattelua (pitäisköhän mun olla?). ENtä jos olen vain se tuttu hymyilevä naama, joka tulee toistamiseen vastaan kaupassa tai päiväkodin ovella? Enkä kyllä saa oikein luontevan kuuloista kysymystä muotoiltua tutummallekaan ihmiselle. Helpottais, jos ei aina etsisikään niin luontevia ja sujuvia ilmaisuja ja asiayhteyksiä. Toisethan osaa sujuvasti vain "töksäyttää" kaikki kiitokset, kohteliaisuudet ja kysymykset, kun itse jään vain kiertelemään ja kaartelemaan ja kuvittelemaan, että ajatukset on suoraan luettavissa.

Usein päädyn jotenkin vahingossa heittelemään erilaisia aihepiirejä ja juttuja omasta elämästä. Yritän näin saada toisen tarttumaan johonkin niistä, avaten samalla jotain omasta elämästään. Vähän niin kuin olisin ongella. Joskus tämä toimii ja puhuttavaa ja kuunneltavaa riittää. Mutta joskus käy niin, että toinen vain kuuntelee kärsivällisesti höpinöitäni, vastaa joka kohtaan "niin" ja ehkä hymyilee. Ou-nou. Kohta (viimeistään jälkikäteen) ajattelen, että voi kamala mitä yksinpuhelua, rasittavaa kuunnella vain itseään. Mutta jatkan tod.näk. silti tätä onkimista siinä toivossa, että vielä löytyy joku asia, mistä toisellakin olisi jotain sanottavaa. Pelkkä hiljaisuus tuntuu kummalliselta. Vähän tutumman voisi tietysti hukuttaa kysymystulvaan, mutta täytyy tietää toisesta jotain, jotta osaisi kysyä. Kait?!? Meillä on muuten yksi semmoinen lapsukainen joka on jo 3 kk ikäisestä asti alkanut ikään kuin ottaa vastuuta hiljaisten hetkien täyttämisestä.

Eihän tuo ole ihmekään kun kumpikin vanhemmista on samansorttinen. Ihan hyvä, että edes joku katraasta on perinyt saman ominaisuuden. Siis sen että hiljaisuus tuntuu painostavalta, on pakko keksiä jotain puhuttavaa, hiljaisuuden täytettä. Ja joku muu se varmaan samassa seurueessa miettii että meinaspa tulla kiva hiljaisuus, miksi tuo yksi on taas äänessä =D

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Tuommoisen pitkän aikavälin sepustuksen jälkeen on kyllä jo kirjoitettava valmiiksi se aikomani narratiivinen analyysi. Kävin korjaamassa btw yhden vuosiluvun edellisestä. Helpompi pysyä kärryillä..
Torstai ollaan tiiviisti menossa: kolme hml-aikaa. Tää on taas tätä keskittämistä. Tänään sain hakkailtua loputkin jäät terassista. Jee jee, kyllä se kevät sieltä tulee.

Olipa kerran etätyö - osa 2





Marraskuussa 2005

Sopivasti ressiä ja jännitystä. Rutkasti (aivan liikaa) valmistautumista. Huristelen pitkin maakuntaa katsomassa miten opiskelijat pärjäävät. Pitkiä iltoja. Vauva pärjää hienosti isin kanssa. Pieni nukahtaa, kun olen itse vasta matkalla kotia kohti. Onneksi on päivät aikaa... Onneksi on myös väliviikkoja, jolloin voin taas keskittyä kotitöihin ja normaaliin kotiäidin arkeen. Sähköposti ja oppimisympäristö työllistävät vähän silloinkin, mutta vain vähän.

Helmikuussa 2009

Ja taas huristellaan autolla - paikasta A paikkaan B. Live-luento on loppunut keskustassa ja mulla on peräti 10 minuuttia aikaa olla ajoissa töissä. Iltavuoro alkaa. Vihreä aalto pliis nyt tänne, ei ois aikaa seisoskella punaisissa. 
Voi mikä virtapiikki! Yhtä hymyä ja ripeitä askelia riittää koko päiväksi, kun on saanut olla aamun aikuisten seurassa ja kuunnella kehittävää keskustelua. Nää on kyllä ihan parhaita päiviä. Mutta päivä ei suinkaan vielä ole paketissa. Siirtymä paikasta B paikkaan C on jälleen tiukka. Lopetan iltavuoroni ja soitan miehelle matkalta että laittaa tietokoneen ja etäyhteyden jo valmiiksi ruokapöydälle. Olen myöhässä etäluennolta. Onneksi se ei haittaa. Mun rooli on nyt pääasiassa vain seurailla. Hyvä niin, sillä eipä oiskaan ollu enää mitään sanottavaa tälle päivälle. Ihan kiva myös ennättää istahtaa ja pitää vain lapsia sylissä. Ihana poissaoleva äiti. Onneksi lapsilla kulkee. Jatkavat samaa leikkiä kuin päivällä hoitajan kanssa. Kenelläkään ei tunnu olevan huomiovajetta. Kaiken lisäksi mua passataan. Saan iltakahvin kuppiin ja yritän keskittyä hetkeksi luentoon.

Tämä alunperin hullulta ja mahdottomalta vaikuttanut yhtälö, päätyö + kaksi sivutoimista, näyttää sittenkin toimivan. Jälleen kerran onnellinen siitä, että kaikki menee sykleissä. Hengästyttävän kiireisiä kuukausia ja sitten välillä taas ihan normi puurtamista. Jaksaa sitä normia paremmin, kun on välillä vähän vauhdikkaampaakin =D

Helmikuussa 2010

Asiat järjestyvät joskus aivan itsestään. Syksyltä kursseja peruuntui ja yksi siirtyi tähän alkuvuoteen. Hienoa. En olisi millään kyennytkään aiemmin. Täydet työviikkot, lasten myrskyisä päiväkodin aloitus, oma kivulias raskaus ja rakennuksella taapertaminen veivät kyllä kaikki mehut. Uuden vauvan myötä naisväki on asettunut jälleen kotiin. Tai siis tähän väliaikaiseen sellaiseen. Kunnon pakkaset aiheuttavat jännitystä rakennuksella, mutta kotijoukoilla helpottaa. Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei töihin, ei päiväkotiin. Iltayöstä, kun muut nukkuu paitsi vauva, on oma työaika. Tää sopii hyvin. Mies kotiutuu rakennukselta puoliltaöin.

Syyskuussa 2011

Huikea päivittäinen roolinvaihdos perhepäivähoitajasta "yliopisto-opettajaksi". Hoitolapset lähtee, tullaan omalla sakilla sisälle, lopettelen kesken jääneen imuroinnin ja otan ruuan uunista. Kymmenessä minuutissa kaikki on syömässä ja rauhallinen miesääni aloittelee illan asioita etäyhteyden välityksellä. Siirryn lähemmäs näpyttelemään vastauksia opiskelijoiden kysymyksiin.

Tammikuussa 2012
Ks. Olipa kerran etätyö (osa 1)

Maaliskuussa 2012

Pakkaan viimeisiä tavaroita laukkuun. Suihkussa käyty, hiukset laitettu, kukat pakattu. Vastailen opiskelijan sähköpostiin muuta perhettä ja kyytiä odotellessa. Seminaariviikko alkaa olla pulkassa, nyt voinkin kotiin palatessa ottaa hieman etäisyyttä läppäriin ja puhelimeen. Menipä tämä hienosti. Uskomatonta. Syötän vauvan. Nyt se sitten vaan nukkuu ja nukkuu. Oikaisen sairaalavuodetta ja otan vielä pari kuvaa vauvasta.

Toukokuussa 2012

No niin tässä on nyt hieman haastetta. Suunnitellaan, järjestellään. Kyllä tää tästä. Kasaan Ikean säilytyslaatikoita työpöydälle ja asettelen läppärin niiden päälle. Tää on ihan hyvä korkeus seisaaltaan työskentelyyn. Ristiäisten jäljiltä vanha ruokapöytä on työhuoneessa työtason jatkeena. Pyysin, että se saisi jäädä toistaiseksi. Tää on nyt koko kotipoppoon työhuone. Vauvan keinuttelua kantoliinassa. Kolme neitiä piirtää ympärillä. Nyt on se sauma, nyt nopsasti valmista. Tää kasvatettava sukupolvi puhuu muutenkin sitten aikuisena, että "sillon ku me oltiin lapsia, niin äidit oli aina tietokoneilla ja isät puhelimessa.."
Sen mitä voin, hoidan kännykällä ulkona vauvaa nukuttaessa. Ja sitä hommaa tuntuu piisaavan. Kulutan meidän tien asfalttia melkoisesti joka päivä. Onneksi melkein kaikki naapurit ovat päivät töissä, muuten mun jatkuva kävely edestakaisin voisi kyllä herättää huomiota. Tää pikkuinen nukkuu vain vaunujen liikkuessa. Kauemmas omalta tieltä en taas voi poistua, kun muut leikkii sisällä tai pihalla. Opiskelijoiden viestit ja sähköpostipalaverit alkaa olla tilanteen pelastus. Muuten tää jatkuva vaunujen pitäminen liikkeessä söis kyllä hermoja ja olisin vain turhautunut ja kiukkuinen jatkuvasti. Hermoja täytyy säästellä. Mies tulee töistä vasta loppuviikosta ja yötkin pitää jaksaa. Huomaan hiuksen hienon rajan sopivan korkean ja liian korkean stressitason välillä. Jälkimmäisessä sisälle hiipii ripaus pelkoa ja epätoivoa. Onneksi se tunne kipittää tiehensä.

Maaliskuu 2013

Nyt kun pikkuinen on jo 1-vee, nukkuu, syö ja viihtyy lattiallakin, niin työtahti onkin sitten hiipunut. Parin tekijän summana on koko alkuvuosi ollut erittäin hiljaista ja rauhallista. Ja sama jatkuu edelleen. Nyt kai sitten otan takaisin sitä äitiysloman aikana väliin jäänyttä lepoa ja palautumista... tai jotain. Ja kun töihin liittyviä puuhia on vähän, ne vähäisetkin tahtovat vain siirtyä ja siirtyä.. 

Yritän fiilistellä tyhjiä päiviä, ne kun tuppaavat niin helposti täyttymään kaikella. Sellainenkin hyvä puoli tahdin hiipumisessa on, että ajatus ei juokse niin vilkkaasti, eikä uusia ideoita ja projekteja ilmaannu totuttuun tahtiin




maanantai 18. maaliskuuta 2013

KEKKERIT






Nyt on juhlittu 1-vuotiasta. Olipas virkistävää! Ihana viikonloppu kokonaisuudessaan. Jälleen yllätti, mikä vaikutus juhlilla onkaan. Kotikin tuntuu taas niin erilaiselta...

lauantai 16. maaliskuuta 2013

4 WEEKS TO GO

Oon totaalisesti unohtanu, mitä ne mun hommat oli sillon 12 viikon kohdalla. Pitäis tarkistaa mut, ei ny ehi. Otin tänään kunnolla vapaata keittiöstä, vaikka juhlavalmistelut olikin pahasti vaiheessa (kuopuksen 1-veesynttärit). Hiihtolenkki, suihku ja pitkä kauppareissu pienten kanssa. Tauko teki hyvää. 

Sairasteluista johtunut hiljaiselo on mitä ilmeisemmin loppunut (paitsi blogiin liittyen en lupaa mitään). Eiliseen mahtui kolmet vieraat ja vielä leinkkiseuraakin! Olipa huippua! 

Ja het kun uusi viikko alkaa, niin listaa kehiin ja tarkempaa suunnitelmaa näistä: (seuraavat 4 viikkoa)
  • asioihen hoitoa ja asioilla käyntiä
  • vaatetilanteen "lopputarkastus" ja listaa puutteista
  • lista järkättävista kaapeista (oon unohtanu totaalisesti missä mentiin..)
  • vauvakamppeet- ja tarvikkeet 
  • työpaperit (edelleen)
  • liikunta??

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

OPTIMISTI





Pää on todella tyhjä. Ollut jo pidemmän aikaa. Mutta aloinpas kahvitauolla katsoa, että mitä vanhoista teksteistä löytyy. Lukeminen vei jälleen mukanaan, eikä tässä tekstissä enää ole päätä saati häntää, kun ajatus lähtikin juoksemaan ja piti vähän lisäillä juttuja...

---
Onnellinen optimisti. Tai siltä se ainakin vaikuttaa ulkopuolisesta, koska tällaiselta tyypiltä kuulee enemmän postiivisia ilmauksia. 

On kuitenkin vielä vähän eri asia ilmaiseeko todellisia tuntemuksiaa, vaiko opittua puhetapaa. (HUOM! HUOM!->) Joka tapauksessa positiivinen tyyppi kerää elämänsä aikana ympäristön myönteisiä reaktioita ja palautteita itsetuntonsa rakennukseksi. Ja negatiivinen, pessimistinen tyyppi jää helposti näistä paitsi. 

Koska kyse on kuitenkin myös oppimisesta. Asioiden kulkuun on mahdollista vaikuttaa. Jälleen kerran tietyt ominaisuudet helpottavat oppimista, kun toiset taas vaikeuttavat. Oppiminen on silti mahdollista. 
  • Sovellukset yleiseen tapakasvatukseen, erityisopetukseen jne.
  • Tapakasvatus on ollut välillä vastatuulessa. Yksilöllisyyden liialliseen korostamiseen on kuulunut ajatus, että hyvä tavat tulevat (tai eivät tule) luonnostaan. Ja kurjasti käyttäytyvän on saatava olla oma itsensä. Tämäpä on taas niitä kuuluisia karhun palveluksia, koska yksilön käytös kuitenkin saa aikaan reaktioita ympäristössä. 
  • (Vähän samaa asiaa oli tässäkin.)
  • Ujo voi oppia "fraaseja" joilla pääsee eteenpäin.
  • Hitaasti lämpenevä tyyppi harjoittelee hymyn vääntämistä naamalle murjotuksen sijaan, ja saa näin ostettua itselleen tarvitsemaansa lisäaikaa. Ihmiset ympäriltä ei kaikkoakaan enää niin nopeasti.
  • Muistan (puutteellisesti ja katkonaisesti) esimerkin aikuisten jonkinlaisesta erityisryhmästä jossain ammatillisessa oppilaitoksessa. Tyypit, joilla muuten oli ongelmia sosiaalisissa taidoissa ja vuorovaikutustilanteissa, oli opetettu avamaan ovia ohikulkijoille. Pikku juttu, mutta osoittautui huippu tehokkaaksi. Paljon positiivista huomiota ja positiivisia vuorovaikutustilanteita. Vaikutti sekä oppilaiden itsetuntoon että muun koulun ja ympäristön suhtautumiseen.
---
Olemukseltaan iloisen ja nauravaisen pessimistin, ainakin sen yhden meillä asuvan, olen nimennyt realistiksi. Ei oikein optimisti, muttei pessimistikään. Realisti siis. 

Työelämässä sosiaalisen optimistin aikataularvioiden tarkoitus on ensisijassa miellyttää pomoa ja ehkä motivoida itseä ja muita. Pessimisti (ja realisti) taas kertoo miten asia oikeasti on. Kun tätä pysähtyy miettimään eteenpäin, huomaa että erilaisia tyyppejä tarvitaan.

Viimeksi eilen huokailin meidän pessimisti-realistien keskustelukulttuurille. Kuinka vaikea se oikein on oppia kohteliasta keskustelua. Ei takerruta joka sanan osuvuuteen ja ilmaisun täsmällisyyteen! Ei ole mukava keskustella, jos toinen vain kyseenalaistaa. 
- Mutta pitäähän esittää tarkentavia kysymyksiä, että tietää miten asia oikeasti on. 
- No eikä tarvi!!! Pääasia että kuuntelee ja on kiinnostunut.. Vaihetaanko osia välillä, niin tiedät miltä tuntuu, kun toinen vain inttää vastaan.
- Mutta enhän oo mitään inttäny, kysyin vain...

OLOSUHTEET JA SOPEUTUMINEN

Palataan siihen onnelliseen optimistiin. Optimistin ilmaisut, olivat ne sitten opittuja tai ihan "todenmukaisia", kertovat että kaikki on "oikein hyvin". Pessimisti voi ulkopuolelta arvioida optimistin onnellisuuden johtuvan siitä, että "sillä on kaikki ulkoiset asiat niin hyvin" (olosuhteet). Ulkonaisilla olosuhteilla ei kuitenkaan käytännössä ole niin suurta merkitystä. Vaan: Itsetunto, minäkuva, maailmankuva, opittu suhtautumistapa, opittu puhetyyli ja erityisesti sopeutumisen nopeus. Nopea sopeutuja sulattaa takaiskutkin ja kohta on taas "kaikki hyvin" tai "kyllä tää tästä".

---

Tällasia kirjoittelin joskus ylös:



"Ihanaa meillä on vapaa viikko esikoululaisten vienneistä, ei tarvitse lähteä mihinkään."
"Ihanaa, meillä on "vientiviikko", näkee ihmisiä. Nämä ne on mukavia juttuja tässä kotiäidin arjessa, pakollinen liikkeellelähtö tietää reippaampia aamuja jne."

Sairasteluista
"Se on sitten taas niin ihmeellistä kun ollaan terveenä, jaksaa tehdä normi juttuja, voi kylästellä ja vaikka mitä!"

Säästä
Oi ihana auringonpaiste!
Oi ihana harmaa päivä, sopii niin hyvin tähän vetämättömään olotilaan! Rauhoittaa kivasti.

Ihanaa, aivan tyyntä ja hiljaista!
Ihanaa kun tuulee, ei oo hyttysiä. Pyykit kuivuu nopeasti. (Tällaisia näkökulmia hädintuskin muistaa talvella.)

Onpa virkistävä vesisade!
Räntää: Lapset, nyt on lumiukkokeli! Äkkiä pihalle ennenko se loppuu!
Myrsky: "Onpa mukava käpertyä neljän seinän sisään."
Ja jos lumimyskyssä pitää matkata jonnekin jalan tai vaikka potkukelkalla: "Näitä hetkiä on sitten, niin kiva muistella kesähelteellä, kun istuu terassin lämmössä.."

(Epätoivoisimmilla hetkillä) Raksahommia tolkuttomassa kaatosateessa: "Vähäkö me ollaan reippaita ja sitkeitä ja sitkeitä ja reippaita.." 

Kun ei saa mitään aikaan: "Kohta oon varmaan tuplatehokas, ku oon näin hyvin levänny.."
Pohjattoman ankeana päivänä: "Huomenna on jo pakko olla tosi hyvä päivä.."

Ja jälleen on huomattava että paljon fiiliksiä näissä. Kun jollekin toiselle on "vain asioita". Bonushuomio vielä: Koska kaikkeen löytyy kyllä positiivinenkin näkökulma kun vähän miettii, päätöksenteko on joissain tilanteissa todella vaikeaa.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Hiljaista






Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen! Olen siirtynyt ompelukoneen ääreen. Viimeinkin! (blogipostaus 30 sekunttia lounaan lomassa)